Kaikki on hyvin

Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas! Kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva! 

Dan. 10:19

varjelusta ja vastoinkäymisiä

Sillä hän antaa enkeleilleen sinusta käskyn varjella sinua kaikilla teilläsi, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi. 

 Psalmi 91:11-12

Raamatusta löytyy useita kohtia, joissa kerrrotaan Jumalan huolenpidosta ja varjeluksesta. Hassua on, että ne käyvät usein erityisen rakkaiksi juuri vastoinkäymisten kohdatessa. Nämä kohdat rauhoittavat ja tyynnyttävät mieltä elämän myrskyissä.


Toisaalta joinakin päivinä nämä kohdat tuntuvat suurelta huijaukselta. Tällöin murjotan tai uikuitan pienistä vastoinkäymisistä. Silloin vain ärsyttää lukea noita kohtia. Olen jopa vuosia sitten kirjoittanut runon aiheesta!

"Sen taas sä huomaat,

joudut synkän katseen

taivaaseen luomaan.

Ei sua varjeltu arjen 

kuivilta kantapaloilta,

lätäköiltä kadulla.

Löin varpaan

-se sattui.

Juu, rakastat

niin varmaan.

Miksi

et 

siirtänyt

sitä kynnystä

pois,

pois."

Olen toki joutunut maistamaan oman osani myös suurempia surua ja kipua. Elämä on opettanut, ettei Jumala säästä rakkailtaan niitä. Mutta Hän on luvannut olla läsnä niissäkin hetkissä tai ainakin ettei Hänen apunsa ole kaukana niiltä, jotka Häntä avuksi huutavat. Vaikka siltä ei tuntuisi tai näyttäisi. Ja se siinä juuri onkin välillä vaikeinta. Olla myrkyssä hukkumaisillaan. Ja kauhuissaan herättää Jeesusta kysymällä "Etkö välitä että hukumme?!". Tai sitten olla eksynyt lammas, joka on päässyt karkaamaan ja määkyy paimenta apuun. Pitäähän Jumala huolta? Onhan apu tulossa?

Vastoinkäymisissä pahinta onkin kai pelko.  Suunnattoman suuri huoli ja kipu. Siitä että kaikki on menetetty tai vähintään piloilla. Pirstaleina. Silloin katkeruus ja epätoivo kolkuttavat ja nakertavat sydämen ovella. Miten Jumala saattaa sallia tämän?

Jumalan rakkauden ja huolenpidon mittasuhteet ovat kuitenkin meille ihmisille usein käsittämättömiä. Se on niin korkea, syvä ja laaja, ettei sitä voi ylittää, alittaa tai ohittaa (kuten eräs pyhäkoululaulu kertoo). Se antaa meille myös niin paljon tilaa, että välillä sattuu. Nyt en väitä itse tajuavani näitä mittasuhteita. Tiedän vain, että mikä vastoinkäyminen elämässä on tullutkaan vastaan, se ei ole ollut Jumalalle mitenkään haastava järjestää asiat parhain päin. Hän pystyy korjaamaan pirstaleet -oli niitä yksi tai miljoona. Ja vastaus siihen, miksi elämässäni on ollut vastoinkäymisiä on ehkä niin suuri, että pystyn ymmärtämään sen kokonaan vasta viimeisen rajapyykin ylitettyäni.

Myrskyt ja mylväykset osoittavat asioiden oikeat mittasuhteet. Oman pienuutemme ja Jumalan suuruuden. Vastoinkäymiset oman heikkoutemme ja Jumalan voiman. Ja sen, miten uskomme on altis epäilyksille. Ja miten kaikki on vain suurta lahjaa Jumalalta. Rakkautta. Huolenpitoa.

Kiitos Jumalalle huolenpidosta!

Alla prima!

Alussa Jumala loi taivaan ja maan. 1 Moos 1:1

Öljyvärimaalauksessa kerrosmaalaus tarkoittaa sitä, että kuva rakennetaan useasta maalikerroksesta. Välissä aina odotetaan edellisen kerroksen kuivumista ja jatketaan sitten päälle uudella. Alla prima (italiaa: yhdellä kertaa) tarkoittaa puolestaan sitä, että maalaus maalataan "yhdeltä istumalta" valmiiksi. Se sopii erityisesti hetkiin, jotka menevät nopeasti ohi. Eli erilaisiin tilanteisiin on erilaisia tekniikoita riippuen kuinka paljon aikaa on käytettävissä. Toisinaan mestariteos syntyy vuosien saatossa. Joskus ne syntyvät hetkessä.

Luomiskertomuksesta on monia tulkintoja sen suhteen, kuinka paljon aikaa se lopulta vei.  Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Jumala teki maailman useammassa "maalauskerroksessa", sekä kunkin kerroksen yhdellä kertaa valmiiksi: alla prima. Jumala näki jokaisen siveltimenvetonsa kohdalla, että niin oli hyvä (ei enää korjauksia esim. Aadamin nenään tai ruohon väriin). Hän oli niin tyytyväinen mestariteokseensa, että viimeinen päivä vietettiin vain sitä ihaillen ja leväten. Se oli valmis!

Jumalan taideteokset kuitenkin elävät. Ne muuttuvat ja kasvavat. Vuodenajat ovat erilaisia. Ihmiset ja puut kasvavat. Paljastuu erilaisia kerroksia ja syvyyksiä. Jumala tiesi niiden olemassa olosta, mutta me näemme ne vasta ajan kuluessa.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut psalmi 139:13

Olemme Mestariteoksia!

PS. Itse olen kerros kerrokselta kirjoittaja. Ajatus jää elämään, jotakin voisi melkein aina hioa ja muokata. Joskus taas on hauskaa päästää käsistään keskeneräisiä ajatuksia. Ehkä niihin vielä joskus palaa ja näkee ne uudessa valossa.

minä kaipaan sinua, Jumala

 Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen? 

Psalmi 42:2-3

Lukiossa todella kaipasin yhteyttä Jumalaan. Muistan, että pari kertaa vain itkin, kun muistelin yhteyttä, joka minulla oli ollut niin voimakkaana lapsena ja varhaisnuorena ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Miksi Jumala tuntui olevan nyt niin kaukana, tavoittamattomissa? Olin edelleen uskossa ja tiesin siinä pysyväni, mutta mietin, onko tämä kristityn elämä nyt sitten tässä. Kuivaa ja epätyydyttävää. Tuntui, että Jumala on jossain ylhäällä taivaassa, eikä minun kanssani maanpäällä.  Tyydyin jossain määrin tilanteeseen ja aloin järkeistää uskoa. Luin ja otin paljon selvää evoluutiosta, kreationismista ja erilaisista maailmakastomuksista -ja nautin argumentoinnin kehittämisestä kristinuskon puolesta -apologetiikasta (Raamattua en juurikaan lukenut). Mutta...samaa aikaan tuntui, että henki minussa oli jollain tavoin kuivunut. Luin kirjoja, joissa puhuttiin, että uskonelämässä on autiomaita. Tiesin olevani sellaisessa. Ja olin todella janoissani. Toivoin, että autiomaasta on tie ulos. Olin myös vihainen, masentunut ja pettynyt. Miksi Jumala ei vastaa rukouksiini? Eikö hän näe kaipaustani?

"Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani."Psalmi 42:6

"Niin kuin peura lähteelle janoaa, niin sieluni janoaa sua..."

Muistan, että kun muutin opiskelujen perässä ja aloitin opiskelijapiirissä käymisen, tätä laulettiin melkein joka kerta. Laulu meni niin korkealle, että olin yleensä hieman vaivaantunut, mutta sanat koskettivat. Se oli minulle suurta janoamisen ja juomisen aikaa. Olin niin janoinen, että jokainen opetus upposi minuun syvälle. Jäin melkein joka kerta vielä keskustelemaan aiheesta puhujan kanssa -tai ainakin istumaan samaan pöytään.

Ja tässä tärkein pointti:

Huomasin pian, että tietämykseni Raamatusta oli yllättävän hyvä, vaikka en sitä ollut paljoa lukiossa lukenut. Tietämykseni oli kuitenkin pitkälti lapsuuden ajan perheen yhteisistä Raamatun lukemisista, pyhäkoulusta ja rippikoulusta.  Motivaatio itsenäiseen Raamatun lukemiseen kasvoi, kun siitä pääsi keskustelemaan ja puhujat viittasivat siihe jatkuvasti. Eikä nyt puhuttu vain suurinpiirtein jostain Mooseksesta kaislikossa vain niistä vaikeistakin kohdista, joita en saanut yksinäni kokonaan pureskeltua. Aloitin raamattupiirin, jossa luettiin sännöllisesti läpi jotain Raamatun kirjaa. Erityisesti Raamatun lukemisessa Jumala on antanut minun juoda elämän veden lähteestä.

Se mitä haluaisin sanoa, on, ettei autiomaita pidä pelätä. Joskus Jumala johtaa sinne ja sen halki.  Ja Jumalan kaipaaminen on maino asia! Kumpa kaipaisin vieläkin enemmän, enkä vähemmän kuin silloin. Toisaalta kuulin kerran hyvän opetuksen siitä, miten 10 -vuotiaan usko ei enää riitä 15-vuotiaalle ja 15v usko 20-vuotiaalle. Siinä on kasvettava/ päivitettävä koko elämä. Se, että on lukenut Raamattunsa kerran läpi, ei riitä ravinnoksi loppuelämälle. Ihminen tarvitsee ravintoa joka päivä. Myös hengellistä. Minun kasvuni oli ollut pysähdyksissä. 

Jumala on ollut minulle suunnattoman hyvä -aina -ja myös siellä autiomaassa.  Viheriäisille niityille hän on vienyt minut lepäämään ja virvoittavien vetten äärelle hän on minut johdattanut.

 (mukailtu psalmi 23:2)

Iso Kameli ja pieni neulansilmä

 Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan. Mar 10:25

Edellisyönä yönä naapurin palohälytin soi useamman kerran pitkiä jaksoja. Jossain vaiheessa ehdin jo hieman huolestua ja yritin muistella, mitä palotilanteessa pitää tehdä.  Pohdin myös, mitä ottaisin mukaani, jos pitäisi lähteä nopeasti.  Mietin pitäisikö minun "paeta liekkien läpi Raamattua rintaani rutistaen". Sitten pohdin, että kuva tuntui jotenkin tekopyhältä, vaikka Raamattu onkin lähellä napattavissa. Muita kirjoja saa kyllä lainattua kirjastosta. Yllätyin kuinka tekninen listani loppujen lopuksi oli: reppu (lompakko), läppäri, kännykkä ja muistitikku…voisin ottaa mukaan myös reppuun valokuva-albumin ja rukouspäiväkirjan. Kaihoisasti tajusin, että minulle (tunne)arvokkaimmat esineet  ovat niin isoja (astiasto, keinutuoli), ettei niiden mukaan ottaminen olisi realistista. Oikeastaan tärkeintä olisi pelastaa oma nahkansa… Tai oikeastaan ei pitäisi edes huolehtia liikaa siitä. Luottaa vain Jumalan huolenpitoon. 

Aamun sarastaessa valvoin ja mietin, miten vähän merkitystä tavaroilla loppujen lopuksi on. Lopulta nukahdin uudestaan ja  herätessäni myöhemmin onnittelin itseäni siitä, miten vähän olen sitonut sydäntäni materiaan: Olinhan henkisesti ollut valmis luopumaan "kaikesta". Oikea kunnon hengen nainen. Päivällä jaoin kokemuksen ystävälleni ja mietin, miten ylevää on pohtia tällaisia asioita.
 

Sitten illalla tuli SURULLINEN TOTUUS. Jalustalta lankeaminen. Aikamoinen pettymys tähän kristittyyn. Huomasin, että jokin tärkeä esine oli kadonnut!

Niin… pitää myöntää, että mikään ei saa minua niin menettämään malttiani kuin hävinneet tavarat. Aluksi etsin ”nöyrästi”, mutta sitten alan huolestua ja lopulta tulee sellainen olo, kuin joku tekisi kiusaa.  MISSÄ SE ON???? Kuka on syyllinen???  Ja kun asun yksin, ei ole ketään muuta syytettävää kuin…Jumala…niin…ja tässä alkaa hyvin harhaoppinen raamatuntulkintamyrsky:

Minä toki koskin esineeseen, mutta Kaikkivaltias antoi minun hukata sen. Miten vastuutonta! Missä on huolenpito? No, jooo, olihan se oma vikani,  että hukkasin tavarani. Mutta miksi Hän ei anna minun löytää niitä? Missä on armo? Miksi minua rangaistaan huolimattomuudesta?  Ja eikös siellä raamatussa lue "etsivä löytää". Äääää! En ole vielä löytänyt...

”Rakas Jumala,

anna minun löytää se kameran johto. Minä tiedän, että Sinä tiedät, missä se on tällä hetkellä. Voisitko antaa jonkin vinkin? …että missä polttaa? ehkäpä täällä? Ai ei? No missä sitten? 

MISSÄ SE ON? Haluan löytää sen NYT heti! Etkö näe, että tarvitsen sitä nyt ja minulta palaa hermot? Kiitos. 

t: Toivorikas 25v”

Niin...tulipalossa osoittaisin suurta askeetikon sydäntä, mutta yhden esineen hukkuminen tekee minusta kiukkuisen materialistin ...

Mieleen nousi myös kadulla istuvat romaanikerjäläiset yms. Voisinko jakaa omaisuuttani vapaaehtoisesti jollekin toiselle? Omasta on yllättävän vaikea luopua (ilman tulipaloa)...ja varsinkin toisille ihmisille...

Haluan pyytää Jumalalta...noh, anteeksi edellistä... ja viisautta, että osaisin suhtautua omaisuuteeni arjessakin Hänelle otollisella tavalla... Ja etten tavarasta huolehtiessani hukkaisi jotain mittaamattoman paljon arvokkaampaa...

Kuuntelua ja puhumista

Tietäkää rakkaat veljet, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan...
Jaak. 1:19

Toissa päivänä satoi kuuroittain vettä. Kun seisoin bussipysäkillä, totesin yhden kuuron kohdalla, että sateenvarjoni alle mahtuu myös vieressä seisova keski-ikäinen nainen, joka oli tulossa sauvakävelylenkiltä. Hetken säästä ja takeista puhuttuamme nainen rupesi kertomaan, miten hänen miehensä ja poikansa harrastavat juoksemista, minkä jälkeen keskustelimme maratonista ja juoksukilpailuista tovin.  Nainen kertoi, miten hänen poikansa ennätysaika teki hänet ylpeäksi. Yllättäen naisen kasvot vakavoituivat ja hän kuiskasi:  ”Tuo tuossa on minun työkaverini, mutta hän ei ole edes tuntevinaan minua. Kävimmepä vielä yhdessä konsertissa keväällä.”  Tämän jälkeen hän huokaisi, miten ikävää on kun työyhteisössä ei voi olla oma itsensä. Ja miten muuten mukava työ kärsii huonosta ilmapiiristä. Ja miten hänen miehensäkin  oli vain kerran sanonut kotona, että” mitäs sinä täällä teet?” Ihan kuin hän ei kuuluisi sinne.  Ja miten se loukkasi.  

 Niin… Halusin sanoa naiselle, jotain lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta änkytin vain väliin jotain kamalia latteuksia tyyliin ”älä ota itseesi…tai ei kun tietysti tuollainen saattuuu! mut muista, ettei se ole totta…niinkun…” Mietin myös, että mikä mahtoi olla naisen oma osuus epäsovussa. Istuimme bussissa vierekkäin ja kohta työtoverit ottivat kontaktia. Nainen hengähti ”vihdoin” ja rupesi vitsailemaan heidän kanssa. Huomasin kuitenkin, että kukaan porukassa ei ollut aito. Kaikilla oli naamarit päällä. Vieressä istuvalla naisellakin. Miten monta kerrosta niitä onkaan? Kotona, töissä ja bussipysäkillä? Ja miten jokaisessa tilanteessa hän kaipaa aitoutta. Että voisi olla oma itsensä.  

Pyörittelin pitkään mielessäni, mitä minun olisi pitänyt sanoa.  Se korventaa, kun en tunne löytäväni oikeita sanoja…mutta ehkä on hyväkin, että tuollaisessa tilanteessa menee niin hämilleen, että jää sanattomaksi.  Joskus kai olisi hyvä olla ihan hiljaa ja vain nyökätä. Riittää, jos toinen saa olla hetken edes vähän aito.

Jumalamme ihanuus

 Hän virvoittaa minun sieluni

Psalmi 23:3

Milloin olet saanut nähdä Jumalamme ihanuutta?

 (inspiraatio Jes 35:2)

Jumalalla on monta erilaista tapaa lähestyä ihmistä. Minulle ihanuus on ollut kaikista paras ja virvoittavin tapa.

Vaikka olen vuosien varrella kasvanut  rohkeudessa, olen edelleen monesti epävarma ja peloissani. Silloin en juuri näe Jumalan rakkautta ja kuule Hänen ääntänsä. Reaktio on kauhunsekainen hysteria kaikkeen päähän tulvivaan informaatioon. Pelon seurauksena on täydellinen mielen ja sydämen panssarointi... Mutta joskus, kun olen vain istunut sohvalla ja "tuijottanut seinää", olen tuntenut, miten Jumalan ihanuus ympäröi minut ja koko huoneen. Ihanuudessa ja rakkaudessa ei ole pelkoa. Silloin olen uskaltanut tulla esiin.  Silloin olen kuullut Hänen äänensä selkeimmin.

Mitä ihanuus sitten tarkoittaa?  Enpä tiedä, osaanko selittää. Pyhäkoulussa kerran kysyin, millainen on hyvä ystävä ja eräs tyttö vastasi, että sellainen lempeä. Kun kysyin, mitä lempeys tarkoittaa, tyttö ja tämän kaveri nojasivat toisiinsa luottavaisesti ja hymyilivät. Jotain samaa on Jumalan ihanuudessa. Jotain mihin voi nojata luottavaisesti ja hymyillä. Jotain hyvin lempeää.

Ympärilläni on päivittäin pieniä ja isoja muistutuksia. Hänen huolenpitonsa arjessa. Kauneus. Kukkakimppu  tai kaunis näkymä ikkunassa sisältää myös välähdyksen Jumalan ihanuudesta.

Jumalan ihanuutta löytää Raamatusta. Erityisesti kaikessa, missä kerrotaan Jeesuksesta.

Jeesus oli ja on täynnä totuutta ja ihanuutta. 

"Hän virvoittaa minun sieluni"